Miten äidiksi tullaan

Lopulta elämä alkoi piirtyä ehein, päivänmittaisin kaarin. Opin olemaan äiti ja vaimo. Osasin ommella verhot, lauantaisin leivoin pullaa ja illalla neuloin miehelle villapaitaa. Päiväunien aikana tein video-ohjattua pilatesta ja jaksoin kuunnella juttuja talon naisten imetysongelmista. Laitoin viideksi uunilohta ja uusia perunoita, vaikka mies soitti liian usein, että joutuisi jäämään ylitöihin pitkälle yöhön.
Elämä oli terveellistä ja tasaista kuin kaurapuuro.
Ja sitten olin äkkiä kateissa itseltäni.
Äkkiä olin vaimo ja äiti niin taitavasti, että unohdin olla minä.
Unohdin, että pidin ennen yöllisistä keskusteluista, tähtitaivaasta, ystävien kanssa vietetyistä pitkistä baari-illoista, hitaista aamuista. Unohdin, miksi on tärkeää käydä kampaajalla, ostaa nahkasaapikkaat ja laittaa ripsiväriä. Unohdin pysähtyä ihailemaan käsilaukkuja ja vertailemaan huulikiiltojen sävyjä. Unohdin, että maailmaa pitää parantaa puhumalla. Että kaiken ei tarvitse olla järkevää.
Ja hiekkalaatikolle mennessä hissin peilistä katsoi joku muu, oudosti tuttu, pelottavan vieras. Joku minun äitini näköinen, joka ei hymyillyt koskaan.
Mies ei ehtinyt kysymään eikä katsomaan.
Lääkäri ymmärsi kyllä.
Valkoiset pillerit taskussa lokakuun ilma oli ohutta ja helppoa hengittää.

Suru

Joka syksy lehdet rapisevat samalla tavalla.
Jotkut muistot syöpyvät kehoon eivätkä hellitä. Sama jäinen kimpale täyttää vatsan, kaikki on elokuvaa. Päästä puuttuu kuori, aivojen poimuihin painuu vihlovaa valoa.
Sitä minkä on menettänyt ei saa takaisin.
Lehdet putoavat samalla tavalla, kovina, rapisevina.
Niiden kauneus on kammottavaa, kuolema kovin värikäs.
Ikkunoiden takana elämä jatkuu, ja siinä on jotain irvokasta.
Pienet arkipäiväiset askareet vievät voimat, niitä on tehtävä. Täytyy syödä, täytyy nousta, täytyy pukea lapset. Siinä on jotain irvokasta.
Sisuksissa jäinen kimpale on täynnä särmiä ja kovia kulmia eikä sula yhtään. Sitä on pakko kantaa. Sitä on kannettava yksin. Sen kulmiin on piirtynyt hetkiä, joita kukaan muu ei voi enää muistaa.
Ja lehdet kahisevat kun niissä kahlaa.

Aamu

Unen läpi tunkee ajatus ärsyttävän sinnikäästi kuin huoneessa pörräävä kärpänen. Ensin siitä ei saa kiinni, sitten se potkaisee unen pois.
Väärä sänky, väärä huone. Väärä mies.
Tästä ei pitänyt herätä.
Tähän ei pitänyt nukahtaa.
Sitten on pakko kääntää katse ja tarkistaa.
Kyllä vain.
Hän se on.
Ei sinänsä mikään ihme. Nyt aamullakin se on enemmän kuin ok. Kuorsaa vähän. Aivan umpiunessa.
Mutta mitä helvettiä minä sanon kotona?
Lakana on ruttaantunut, suu kuiva ja päässä hakkaa. En muista paljonko join. Liikaa.
Puhelimen näytöllä sykkii kiukkuinen viestirypäs.
Kello on kuusi.
Millä senkin selittää?
Vaatteet ovat lattialla sikin sokin.
Pikkuhousut löytyvät sängyn alta, rintaliivit eteisen puolelta.
Puen kengät vasta rappukäytävässä.
Pitäisi uusia korkolaput.
Katulamput sammuvat kun kävelen Joutomaan poikki kotiin.

Naisen päätös

Eihän sen ollut tarkoitus niin mennä. Sählättiin vähän ja Regina pamahti paksuksi.
Ehdotin Reginalle tietysti, että mentäisiin yhteen, ehkä aikanaan naimisiinkin, ja hoidettaisiin se yhdessä. Ei se ollut minusta yhtään huono vaihtoehto. Kyllä Reginasta olisi voinut tulla ihan hyvä vaimo ja äiti.
Se väitti, ettei rakastanut minua, mutta kyllä minä sen olisin kestänyt. Moniko avioliitto lopulta rakentuu rakkaudelle? Yhteinen lapsi on ihan hyvä syy olla yhdessä.
- Missään nimessä mä en mene sun kanssa yhteen, se sanoi.
Se oli aika kova pala. Mutta sitten ajattelin, että olkoon sitten, kyllä minä silti kantaisin vastuuni. Aloin ajatella itseäni isänä. Veisin lasta lätkätreeneihin, seisoisin kaukalon reunalla ja vaihtaisin pari isänylpeyden turvottamaa sanaa muiden isien kanssa.
Regina nauroi päin naamaa.
- Älä uneksi, että minä rupeaisin mitään lasta tekemään.
Katselin sen ruskeita silmiä, enkä nähnyt niissä yhtään lämpöä.
Minä olin jo asettunut lätkäkaukalon reunalle, hoitopöydän ääreen ja keinutuoliin pulloruokkimaan pikkukääröä.
- Synnytä se, minä sanoin Reginalle. - Minä tunnustan sen ja hoidan sitten myös. Sun ei tarvitse tehdä mitään.
Regina nauroi ääneen.
- Kanna itse kersasi!
Kersasi, se sanoi.
Minun lapseni.
- Et tee sitä, minä vaadin. - Yhdeksän kuukautta, sitten sinun ei tarvitse enää koskaan ajatella sitä.
Reginan katse koveni.
- Sitähän sinä et päätä. Se on aina naisen asia.
Minä ajattelin lasta paljon vielä monta vuotta myöhemminkin.
Itkin kun kuulin että Regina oli käynyt kaavittavana. Ajattelin, että Regina tappoi minun lapseni. Ajattelin lasta vielä sittenkin kun seisoin lätkäkaukalon reunalla katselemassa nilkat lintussa luistelevia mukuloita, joista kaksi oli omiani.
Reginaa näin joskus sattumalta.
Se oli ennallaan. Ei varmaan koskaan ajatellut lasta.

Pimeä ikkuna

Ikkunasta näkyy vaahtera. Siinä on jo punaista ja keltaista. Niin ne sanoivat kun kävivät.
Sitä on vaikea kuvitella. Alkaa jo unohtua, miltä värit näyttävät.
Yöllä sen muistaa. Unissa on vielä värit. Unissa on päivä.
Hereillä tulee sanottua, että täällä on liian pimeää. Sitten vasta muistaa, että ei ole muille.
Jos olisi nähnyt joskus sen vaahteran, voisi ehkä kuvitella.
Omasta ikkunasta näkyisi piha: jätekatos ja parkkipaikka, puolet liukumäestä ja hiekkalaatikon nurkka.
Täällä näkyy kuulemma vaahtera.
Vaikka mistä sen tietää. Mikä pakko niiden on puhua totta.
Naapurisängyssä puhutaan taas. Se käy läpi lapsuuttaan. Välillä huutaa.
Loppuisi jo tämä.
Yökkö käy kahden tunnin välein. Niin ne sanovat. On pitkiä ne tunnit. Pakkoko niiden on puhua totta. Seinällä on kuulemma kello. Siitä sen näkisi.
Uni on ainoa mitä on.
Ja sitäkään ei oikein enää ole. Sekään ei kestä kuin hetken. Sitten on taas pitkä ja pimeä päivä.

Aamu

Edellinen ilta juili vielä ohimoissa.
Vilkaisin tyhjälle pihalle ja heti alkoi vituttaa. Pitäisi mennä bussilla. Auto oli jäänyt duunin parkkiin kun palaveri venähti.
Mietin pitäisikö soittaa ja ilmoittaa itsensä sairaaksi.
Vaimo valahti pöydän ääreen. Perse levisi tuolinreunan yli pahkuraisena ja muodottomana. Sininen kaapu pingottui läskiin uurtuneiden kraatereiden yli.
Huomenta, se määkäisi ja katsoi vetisillä silmillään poskiensa takaa.
En voinut mitään sille, että oma naama kiristyi. Kumosin loput kahvista lavuaariin ja työnsin kupin altaaseen.
Pitää mennä, sanoin.
Tuletko sä tänään ajoissa, se vinkui.
Joo joo, mutisin.
Kaksoset tönöttivät tatteina sohvalla ja tuijottivat ruutua. Niidenkin posket olivat levinneet.
Potkin dubloja sivuun.
Voisit siivota, laukaisin.
Keittiön suunnasta kuului inahdus.
En viitsinyt katsoa. Tiesin että se itki.
Tuulikaapissa oli sikin sokin kaksosten kuomasaappaita ja vaimon linttuun astuttuja nilkkureita. Ajattelin Eevin korkoja. Se tiesi, miten sääriä korostetaan.
Olisi kiva nähdä se taas joskus. Mietin, että voisin soittaa Eeville ja nähdä sen töiden jälkeen. Nopeat yhdet, sitten kotiin.
Kotimatkalla voisi hakea vaimolle vaikka jotain tulppaaneja. Tulisi sekin onnelliseksi.

Ohi lipuvat lauseet

Tuopin pohjalla, väljähtyneessä kaljatilkassa lauseet uivat ympyrää.
Mä toivon että me pysytään kuitenkin ystävinä.
Ehkä joskus tulevaisuudessa tilanne on toinen.
Sä unohdat mut ja löydät jonkun paremman.
Mun on mietittävä mitä mä oikeasti haluan.
Mä en voisi just nyt olla kenenkään kanssa.
Sä olisit onnellisempi jonkun muun kanssa.
Me vaan ollaan kasvettu erilleen.
Mä tarvitsen omaa tilaa ja aikaa.
Mä olen ajatellut meidän juttua.
Se ei johdu susta vaan musta.
Sä olet liian hyvä mulle.
Mä en ole onnellinen.
Tää ei jotenkin toimi.
Meidän pitää puhua.
Ei ole ketään toista.
Pitää puhua.
Paremman.
Ei toimi.